Hän tarkasteli matkapukuista sisarenpoikaa, jonka voimakaspiirteiset, miehekkäät kasvot näkyivät sumun keskeltä; ja hän muisteli ranskalaisia upseereja: olisipa voinut väittää, että Jean oli yksi heistä! Ja mielikuvitus hänet heti niin anasti, että hän unohti vastata, seuraisiko hän vai eikö aamuista vierastaan.
— No, eno, sanoi Jean, tulkaa mukaan! Älkää kieltäykö! Yöt nukumme majataloissa, ja te näytätte minulle Elsassin!
— Kuljin eilen seitsemän penikulmaa, ystävä kulta! [Ranskalainen penikulma on vähää enemmän kuin 3 kilometriä.]
— Emme me kulkisi tänään kuin kuusi.
— Oikeinko todella tahdot minua mukaasi?
— Kolme vuotta olen ollut poissa, eno, ajatelkaa toki! Ja minun täytyy niin paljon oppia!
— No hyvä! minä suostun, rakas Jean. Olen hyvin iloinen, että muistit minua. — Minulla on tosiaankin syy ottaa vastaan matkatarjouksesi ja kiittää sinua siitä. Sanon sen sinulle kohta.
Hän sulki ikkunan. Metsien hiljaisuudessa saattoi Jean kuulla hänen huutelevan vanhaa kamaripalvelijaa, joka oli kuin Heidenbruchin toinen isäntä:
— Pierre? Pierre?… Vai niin, siinäkö olet! Me lähdemme pariksi viikoksi vuoristoon. Otan sinut mukaan. Laita matkasäkkini kuntoon, sälytä se ja sisarenpoikani laukku selkääsi, ota rauta-anturaiset kenkäsi ja keppisi, ja sitten kulje edeltä majataloon, sillä välin kuin Jean ja minä menemme metsiä tarkastamaan… Älä unhota gummitakkiani… äläkä apteekkilaatikkoani…
Mennessään taloon sisään näki Jean Ulrich enon kulkevan ohitse toimessaan ja säteilevänä. Eno aukaisi salin oven, lähestyi ulkoseinää, nosti ilmaan pitkähkön vaski-esineen, joka oli asetettu kahdelle naulalle, ja nousi jälleen nopeasti ylös portaita.