— Mitä teillä siinä on, eno?
— Silmälasini.
— Noin vanhat!
— Minä pidän niistä, ystäväni: ne olivat isäni sedän, kenraali
Biehlerin, omat ja ovat nähneet preussiläisten selän Jenan luona!
Puolta tuntia myöhemmin jutteli kolme ihmistä rinneniityllä talon edustalla: Ulrich herra, jolla oli säärystimet jalassa, kuten Jeanilla, päässä pehmoinen hattu, silmälasit kokoonpantuina ja koira hyppimässä ympärillään; vanha Pierre, vakavan ja arvokkaan näköisenä, vuoristolais-olkapäillään suuri kankaalla päällystetty, hihnoilla kiinnitetty käärö; ja lopuksi Jean Oberlé esikuntakartan yli kumartuneena, jonka toiset osasivat ulkoa; ja he keskustelivat, mitä tietä tuli tavaroiden, mitä taas matkailijoiden kulkea. Neuvottelu päättyi lyhyeen. Palvelija lähti heti, painuen vasemmalle ennättääkseen kylään, jossa yö oli vietettävä, sillä välin kuin eno ja sisarenpoika suuntasivat kulkunsa luoteista kohden pitkin polkua keskivuoristossa.
— Sen hauskempi, että tie on pitkä, sanoi Ulrich herra, kun hän pääsi metsän varjoon, sen hauskempi… tahtoisin, että sitä kestäisi koko elämän ajan… Kaksi ihmisolentoa, jotka ymmärtävät toisiaan, kulkemassa metsiä; mikä ihana unelma!…
Hän sulki silmänsä puoliksi, kuten maalaajat, ja hengitti nautinnolla sumua keuhkoihinsa.
Tiedätkö sinä, lisäsi hän ja oli sen näköinen kuin olisi uskonut hauskan salaisuuden, tiedätkö sinä, Jean, että kolmen päivän päästä on kevät? Siinä toinen syyni!
Metsäherra toisti innostuksella samat sanat, jotka tehtailija kylmästi oli lausunut. Samoista seikoista oli hänkin huomannut, että uusi vuodenaika oli tullut. Keppinsä päällä hän osotti Jeanille kuusten silmikkoja, punaisia kuin kypsät vesimeluunit, tammenrunkojen halkeillutta kuorta, metsämansikkain vesoja ja irtaantuneita kiviä. Lumisilla poluilla puhalteli vielä pohjatuuli, mutta syvänteissä, rotkoissa ja suojatummilla paikoilla saattoi sumusta huolimatta tuntea auringon ensi lämpöä, tuota lämpöä, joka tunkee sydämeen saakka, värähdyttää ihmisiä, koskettaa kasvien oraita.
Sen päivän ja seuraavankin viettivät matkatoverit, eno ja sisarenpoika, metsässä. He sopivat mainiosti yhteen, puhelivat he sitten paljon ja kaiken maailman asioista tai kulkivat vaiti. Ulrich herralla oli syvät tiedot metsistä ja vuoristosta. Hän nautti tarjoutuneesta tilaisuudesta selittää Vogeeseja ja oppia tuntemaan sisarenpoikaansa. Jeanin nuoruudeninto häntä usein huvitti ja johti hänelle mieleen menneitä aikoja. Metsänhoitajan ja metsästäjän vaistot, jotka uinuivat nuorukaisen sydämessä, heräsivät ja vahvistuivat. Mutta syntyipä hänessä myös vihaa ja kapinallisia mietteitä, hänen huulilleen nuoruuden uhkaavia sanoja, joita eno vain heikosti vastusti, koska hän itse asiassa yhtyi niihin.