Elsassin valitus ennätti ensi kerran Jeanin korviin, tuo valitus, jota vieras ei kuule ja voittajakin vain osaksi sitä kuitenkaan ymmärtämättä.
Sillä Jean ei huomannut yksinomaan metsää, hän näki myös metsien kansan kauppiaista ja virkamiehistä, noista »läänitysherroista» alkain, joista riippuu miltei lukemattomain kohtalo, aina puunhakkaajiin, yrittelijöihin ja huijareihin, kuormankuljettajiin ja sysimiehiin, vieläpä kulkureihin, lammaspaimeniin ja sikojen kaitsijoihin, risujen keräilijöihin ja salametsästäjiin sekä mustikkain noukkijoihin asti, jotka myös kokoilevat keltasieniä, metsämansikoita ja metsävattuja.
Ulrich Biehlerin esittämänä tai hänen suojissaan kulkien ei Jean herättänyt epäluuloa. Hän puheli vapaasti alhaisemman kansan kanssa; hän hengitti heimonsa henkeä heidän sanoistaan ja heidän äänettömyydestään, koko siitä ilmasta, joka häntä öin, päivin ympäröi. Monet nuorista eivät Ranskaa tunteneet eivätkä olisi voineet sanoa, rakastivatko sitä. Mutta heilläkin oli Ranska veressään. Eivät he sopineet saksalaisten kanssa. Liikkeissä, viittauksissa, katseissa ilmeni elsassilaisen talonpojan ylenkatse voittajaansa kohtaan. Ikeen painoa tunnettiin kaikkialla, kaikkialla vastenmielisyyttä valtiasta kohtaan, joka ei tietänyt muuta hallintokeinoa kuin pelon. Oli toisia nuoria, piintyneempien perheitten lapsia, jotka vanhemmiltaan olivat kuulleet menneisyydestä ja varmaa toivoakin vailla olivat uskollisia Ranskalle; nämä valittivat vääryyttä ja kiusaa, jota vuoriston ja tasangon köyhälistö sai kärsiä kaipaamisen rikoksesta epäiltynä. He kertoivat, onnistuneista kepposista kiusaksi tullimiehille, santarmeille ja metsänvartijoille, jotka ylpeilivät vihreästä puvustaan ja tyroolilaishatustaan; he tarinoivat salakuljetus- ja karkaamisjuttuja sekä marseljeesin laulamisesta kapakoissa suljettujen ovien takana, juhlista Ranskan puolella, tiedusteluista ja takaa-ajoista, ja lopuksi tuosta hyödyttömästä ja kiihkeästä, vuoroin naurettavasta, vuoroin traagillisesta taistelusta, jota suuri kansa voimallaan kävi pienen kansan älykkäisyyttä vastaan. He olivat niitä, joiden ajatus, kärsimyksen tullessa, tottumuksesta ja isiltä peritystä rakkaudesta enti vuorten tuolle puolen. Oli myös vanhuksia, ja Ulrich herran ilo oli saada heidät puhumaan. Kun hän teillä tai kylissä tapasi jonkun viisikymmenvuotiaan tai sitä vanhemman, jonka hän tunsi elsassilaiseksi, sattui harvoin, ett'ei häntä itseään olisi tunnettu ja ettei salaperäinen hymyily valmistellut Heidenbruchin herran kysymystä: »Kas vaan, eikö tämä ole vielä yksi ystävä, yksi meikäläisistä?» Jos Ulrich herra kasvojen ilmeestä, räpyttävistä silmäluomista ja joskus toisen pikkuisesta pelästyksestä huomasi oikein arvanneensa, lisäsi hän puoliääneen: »Kuules sinä, sinäpä olet kuin ranskalainen sotilas!» Silloin saattoi tapahtua, että syntyi hymyilyä tai kyyneliä, muuttuneita kasvojen ilmeitä, kun näin sydäntä vastaan äkkiä rynnättiin, punastumisia ja kalpenemisia, ja että piippu lensi suupielestä, ja usein, hyvin usein käsi kohosi, kämmenpuoli ulospäin koskettaen huopahatun reunaa, ja teki kunniaa niin kauan kuin molemmat matkailijat olivat näkyvissä.
— Näetkö tuota? sanoi Ulrich eno hiljaa. Jos hänellä olisi torvi, soittaisi hän »la Casquette»-laulua.
Ranska! Lakkaamatta puhui Jean Oberlé siitä. Kiivettyään vuorenhuipulle hän kysyi: »Olemmeko kaukanakin rajalta?» Hän antoi enon kertoa itselleen, millainen Elsass oli »lempeän hallituksen aikana», kuten hän sanoi. Millainen oli yksilön vapaus? Miten hallittiin kaupunkeja? Mikä ero oli ranskalaisten santarmien, joita Ulrich eno ystävällisesti hymyillen mainitsi kunnon ihmisiksi ja lempeänlaisiksi köyhiä kohtaan, ja saksalaisten raakojen ilmiantaja-santarmien välillä, joita ei koskaan tunnustettu, vaan joita koko Elsass sadatteli? Minkä niminen oli se ensimmäisen keisarikunnan aikuinen prefekti, joka antoi asettaa Ala-Elsassin teiden varsille kaksikerroksisia kivipenkkejä, jotta vaimot kaupalla kulkiessaan voisivat levähtää ja asettaa samalla taakkansa yläpuolelleen? — Markiisi Lezay-Marnésia, lapseni. — Kertokaahan minulle jotain maalaajiemme, entisten edusmiestemme ja piispojemme elämästä? Sanokaa, millainen oli Strassburg teidän nuoruudessanne, ja millaista oli, kun sotilassoittokunta soitti Contades'in muistoksi.
Ulrich herra muisteli ja puheli, tuntien sitä elpymisen iloa, joka aina liittyy muisteloihin. Vogeesien mutkikkaita polkuja ylös tai alas kulkiessa hän kertoi ranskalaisen Elsassin tarinan. Hänen tarvitsi vain antaa oman hehkuvan sydämensä puhua. Saattoi tapahtua, että hän itki. Joskus hän myös lauloi iloisena kuin lapsi Nadaudin ja Bérangerin lauluja, marseljeesia tai vanhoja jouluhyräilyjä, joita hän lähetti metsän oksaholvia kohden.
Jean oli niin rajattoman innostunut näihin vanhan Elsassin kuvauksiin, hän omaksui niin luontevasti nykyhetken kaiken vastenmielisyyden ja kapinallisuuden, että eno, jota se ensin oli ilahuttanut hyvän rodun osotteena, kävi lopulta levottomaksi. Eräänä iltana he olivat antaneet almun eräälle opettajattarelle, joka, kun häneltä oli riistetty oikeus opettaa ranskaa, oli joutunut kurjuuteen, koska hän oli liian vanha saadakseen saksalaista valtakirjaa, ja kun Jean siitä oli kiivastunut, sanoi eno:
— Rakas Jean, tulee varoa menemästä liian pitkälle: sinun täytyy elää saksalaisten keskuudessa.
Siitä lähtein vältti Ulrich herra palaamasta yhtä usein yhteensulattamiskysymykseen. Turhaa! koko Elsass, maisemat, jyrkät polut, puotien kyltit, naisten puku, ihmistyypit, sotilaitten näkeminen, linnoitukset mäkien kukkuloilla, kilometritolpat, monet jutut lehdessä, joka ostettiin elsassilaisessa majatalossa, missä he söivät illallista, jokainen hetki päivästä johti ajatukset Elsassin voitetun, mutta yhteensulamattoman kansan tilaan. Turhaan vastaili Ulrich herra huolimattomammin ja hätäisemmin, ei hän silti voinut estää Jeanin ajatusta kulkemasta kohti tuntematonta. Ja kun he yhdessä kapusivat rotkotietä Vogeeseilla, näki vanhus sekä ilolla että pelolla hänen silmäinsä etsivän läntistä taivaanrantaa ja siihen kiinnittävän katseensa kuin rakastetun kasvoihin. Ei Jean niin pitkään katsellut itään eikä etelään.
Kaksi viikkoa käytettiin näin Vogeesien metsän tarkastukseen, ja tämän ajan kuluessa palasi Ulrich herra vain pari kertaa Heidenbruchiin ja silloinkin ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Eroaminen tapahtui vasta palmusunnuntaina eräässä kylässä Münsterin laaksossa.