Oli ilta, ja hetki, jolloin Saksan-puoleisten rinteiden laaksot ovat aivan sinervät ja vain yksi ainoa valojuova viivähtää viimeisillä kuusilla varjoon vajonneen metsän laidassa. Ulrich Biehler oli jo jättänyt jäähyväiset sisarenpojalleen, josta parissa viikossa oli tullut hänen parhain ystävänsä. Kamaripalvelija oli samana aamuna mennyt junalla Obernaihin. Ulrich herra, jonka päällysvaatteen kaulus oli pystyssä purevan kylmän takia, oli juuri viheltänyt luokseen Fidèlen ja poistui majatalosta, kun Jean sinisessä metsästyspuvussaan, ilman lakkia, harppasi alas ulkoportaitten neljä astuinta.
— Hyvästi vielä kerran! hän huusi.
Ja kun eno surullisena, vaikk'ei tahtonut siltä näyttää, ainoastaan kädellään viittasi välttääkseen sanoja, jotka olisivat värähdelleet, lisäsi Jean:
— Saatan teitä kauppalan viimeiselle talolle asti.
— Miksi niin, lapsi? Onhan hyödytöntä pidentää…
Kasvot enoon kohotettuina, joka tuijotti tietä edessään, lähti Jean astumaan. Hän jatkoi puhettansa, ja ääni oli nuori ja hellä:
— Tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, eno, ja kerronpa mistä syystä. Siksi, että te ymmärrätte jo muutamasta sanasta. Te ette väitä jyrkästi vastaan: jos ette ole samaa mieltä, huomaa sen huultenne värähdyksestä, jolloin valkoisen partanne kärki nousee, ja siinä kaikki. Te olette lempeä, ette kiivastu, ja tunnen, että teillä on sangen luja luonne. Muiden ajatukset näyttävät olevan kuin vanhoja tuttuja teille, niin helppo teidän on vastata. Te panette arvoa vähäväkisiinkin… Sellaiseen en ollut tottunut Reinin tuolla puolen.
— Mitä turhia!
— Kunnioitan yksin teidän pelkoannekin minun tähteni!
— Minun pelkoani?