— Niin, ettekö luule minun huomanneen, että on eräs kysymys, joka minua innostaa, mutta josta te ette ole minulle enää puhunut kuuteen päivään!
— Sen olen tehnyt tahallani, lapsi, sanoi Ulrich herra. Sinä kyselit, ja minä kerroin siitä, mitä olimme ja mitä nyt olemme. Mutta sitten huomasin, ett'ei sopinut jatkaa, sillä suru sinut valtasi. Katsos, minulle on suru hyvä. Mutta sinun, joka olet nuori, on parempi lähteä ulos elämään, kuin kevytkuormainen hevonen, joka ei ole ennen juoksua koettanut.
Oli tultu viimeisen talon ohi. He seisoivat vainiolla, toisella puolellaan kivinen virta, toisella lohkeillut kallioseinä, jonka huipun takana oli metsä.
— Myöhäistä! sanoi Jean Oberlé ojentaen kätensä ja pysähtyen. Myöhäistä, olette liian paljon puhunut, Ulrich eno! Tunnen yhtä hyvin kuin te kuuluvani menneeseen aikaan. Ja paha kyllä, sillä koska minun huomenna on mentävä Schluchtiin, lähden Ranskaa katsomaan: lähden lausumaan Ranskalle tervehdykseni!
Hän nauroi lennähyttäessään nuo sanat. Ulrich herra pudisti pari, kolme kertaa nuhtelevasti päätään, mutta ei vastannut mitään, ja katosi sumuun.
VI.
RAJALLA.
Seuraavan päivän aamuna lähti Jean jalkaisin Oberlén perheen ostamalle metsänhakkuupaikalle, joka sijaitsi Stosswihrin metsässä, vasemmalla Schluchtin vuorensolasta, laaksoa ympäröivällä vuoriharjanteella. Matkaa kesti kauan, sillä äskeinen rankkasade oli tehnyt tien liukkaaksi; sitä paitsi menetti Jean useita tunteja kiertäessään kallioista, tiheää metsikköä, jonka toiselle puolen hänen oli määrä päästä. Iltapäivää oli jo pitkältä kulunut, kun hän saapui lautamajalle, joka seisoi tien päässä metsän äärimmäisessä laidassa. Jean puheli vähän aikaa saksalaisen päällysmiehen kanssa, joka metsähallituksen valvonnan alla johti hakkuutöitä ja kuusien kuljetusta; sitten jatkoi nuori mies kiipeämistään ja sivuutti työmiehet, jotka ennen päivän päättymistä laskeutuivat jälleen alas laaksoon. Aurinko paistoi yhä säteillen, mutta alkoi jo jättää varjoon Vogeesien toisen rinteen. Sydän sykkien ajatteli Jean rajaa, joka oli niin lähellä. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kysyä tietä tervehtiviltä ohimenijöiltä; sillä hänen ylpeytensä oli kätkeä tunteensa tuolta työstä väsyneeltä puunhakkaajajoukolta, jonka uteliaisuutta vastaantulija herätti, ja sanat olisivat ne voineet paljastaa.
Hän tuli hakkuupaikalle, jonka nuo toiset juuri olivat jättäneet. Karsittuja kuusia, joilta kuori oli riistetty, oli hänen ympärillään pitkin rinteitä ja ne hohtivat puitten valkoisista rungoista. Tukit olivat vierineet; sitten olivat ne jostain tuntemattomasta syystä pysähtyneet; toisin kerroin muodostivat ne salpauksen ja makasivat siinä sikin sokin päällekkäin, kuin leikkikentälle heitetyt mailat. Rinnemetsikössä oli enää vain vanha, tummapukuinen työmies, joka oli polvillaan ja solmi nenäliinansa nurkkia noukkimansa keltasieniko'on ympärille. Kun hän kömpelöillä sormillaan oli saanut punaisen vaatteen päät lujasti sidotuiksi, hän nousi, painoi syvemmälle päähänsä villaisen myssyn, ja pitkin askelin sammalikkoa harpaten alkoi kulkea alaspäin, suu auki hengittäen metsien tuoksua.
— Mies hoi! sanoi Jean.