He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen. Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi. Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.
— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.
Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen ympäristönsä puolesta ja vastasi:
— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä
kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja
Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä.
Tuleehan niitä paljon myös tuolta…
Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan vastaista seutua.
Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä, kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se, mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.
Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt taskustaan piipun, jota poltteli.
Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä, mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.
— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.
— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.