— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?
Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen, jolla riippui mitali.
— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on lopussa!
Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja, vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:
— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?
— Kyllä.
— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.
Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:
— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?
— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan, ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa… Niin, olen nähnyt useampia noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai joilla on ollut liian kiivas luonto… Kyllä niitä karkaa meidänkin rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta ole…