CAROLIS'IN LUONA.
Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana: »Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään, kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.
Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:
— Anteeksi, herra… Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla… Eräs ystävistänne kysyy teitä.
— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.
— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.
Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä, alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.
Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi, päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni — ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin, joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina. Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.
Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen, kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä. Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.
Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.» Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen, teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon kohteliaisuuteensa saakka.