Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet, lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:
— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé, tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.
— Tietysti, herra… Se on älykäs elsassilainen… hyvin tunnettu…
Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin tunnettu… mitä valistuneimpia henkilöitä… minulla oli onni nähdä hänet… lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle…»
Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän, siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin palkitaan?… Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen…»
Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.
— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla, jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät usein oleile täällä… Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita… Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin kuuma… Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä hakemaan…
— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua päälliköittenne seurasta.
— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne… Emmehän niin pitkiin aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle: »Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»
Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.