— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana…
Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä… Oliko mahdollista luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn, aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus. Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia, entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi… Mutta Jeanille oli sentään vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta sävyä vastatessaan:
— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.
Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä vihamielisyyttä…
Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut luotaan.
— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.
Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin lasin sekä omansa, lausui:
— Kotiin palaamisenne muistoksi!
Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.
— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni, ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia… Mutta mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen, vai mitä?