— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.
— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa. Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.
Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan, joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow virkahti:
— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?
— Yliopistolle päin.
— Sinnehän minäkin.
Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen, ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki, mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi. Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti hänelle luvan poistua.
Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:
— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?
— Olivat kyllä.