— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan…
— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta… Ja se loukkaa minua, Farnow!
Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:
— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille kohteliaisuutta!
— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.
Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.
— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?
Sitten viittasi hän vasemmalle, sillan toiselle puolen, missä vanha kaupunginosa välkkyi kevätaamun kosteassa valossa ja lisäsi, juurikuin olisivat nuo kaksi ajatusta aivan luontevasti yhtyneet hänen mielessään:
— Rakastan tuota vanhaa Strassburgia! Siinä on jotain ritarillista…
Virran reunalla, tehtaiden ja lokaviemärien samentaman veden varsilla, kohosi kattoja pitkine kylkineen ja pitkänomaisine ullakko-ikkunoineen, tiilien monipunainen, kalteva joukko, joissa keskiaikaisen Strassburgin paikattu ja särkeillyt, tahrattu ja huuhdeltu purppuraväri vilahteli paikoin sinipunervana, reunoissa miltei keltaisena, muutamilla katoilla ruusunpunaisena ja toisinaan oransiheijastuksin, mutta kuninkaallisena kaikkialla, leväten katedraalin ympärillä kuin ihmeellinen persialainen matto, jonka silkki on haalistunutta ja pehmoista.