Itse punakivinen katedraali oli ollut ja näytti täältä katsoen yhä olevan kuin esikuva, jonka mukaan kaikki muu oli saanut värinsä; se oli koko seudun koristus, kunnia, keskus. Haikara, vaakunalintu, peräsimenään vaakasuorat jalat, jotka pitensivät ruumista, ja nokka hieman pystyssä, ikäänkuin keulana, souti siivet levällään hitaasti ilmassa ja lenteli tuolla sinisessä avaruudessa, kuten koko vanha heimonsa uskollisena Strassburgille, missä sitä suojattiin ja pidettiin pyhänä, missä se aina löytää vanhat pesänsä samoilta savupiipuilta. Jean ja Farnow näkivät sen laskeutuvan kohti hallitsevan kirkon huippua; pienentyneenä näytti se selästä katsoen pikku lintuselta, joka kaarevin siivin lyö ilmaa; sitten se katosi.
— Kas siinä asukkaat, sanoi Farnow, joita ei tehtaittemme savu, eivät raitio- eivätkä rautatiet, eivät uudet palatsit eikä uusi hallitus ole voineet säikyttää!
— Ne ovatkin aina olleet saksalaisia, Jean sanoi hymyillen. Haikaroilla on aina ollut teidän värinne: valkoinen vatsa, punainen nokka, mustat siivet.
— Todellakin, nauroi upseeri.
Hän jatkoi kulkuaan pitkin rantasiltoja, mutta lakkasi miltei heti nauramasta.
Häntä vastaan tuli uudesta kaupunginosasta päin tykkisotamies taluttaen kahta hevosta, tai pikemmin antaen niiden taluttaa itseään. Mies oli juovuksissa. Kahden ruskean hevosen välillä, suitset kohotetuissa käsissään, hän kulki hoiperrellen ja kolhien olkapäätään milloin toiseen, milloin toiseen eläimistä, ja jott'ei kaatuisi, kiskoi hän toisinaan ohjaksista toista hevosta, joka teki vastarintaa ja hypähteli syrjään.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi Farnow. Juopunut sotamies, ja tähän aikaan päivästä!
— Jyväviinaa tilkkanen liiaksi! sanoi Oberlé. Ei hän ole kovin humalassa.
Farnow ei vastannut. Kulmakarvat rypyssä tarkasti hän lähestyvän miehen ryhtiä; tämä oli enää vain kymmenkunnan askelen päässä upseerista. Tällöin olisi miehen tullut ohjesäännön mukaan pysähtyä ja kääntyä päällikkönsä puoleen. Mutta hän ei ainoastaan unohtanut kaikkia sääntöjä ja jatkanut vaivalloista kulkuaan hevostensa välillä, vaan vieläpä hän mennessään Farnowin ohi mutisi jotain, varmaankin sadatuksen.
Se oli liikaa. Luutnantti värähti vihasta: hän astui suoraan sotamiestä kohden, jonka hevoset pelästyneinä peräytyivät. Upseeri tunsi itsensä loukatuksi Saksan puolesta.