— Ainoa tapa kohdella noita nautoja! vastasi Farnow silmät vielä säihkyen. Muutoin, uskokaa pois, on hän jo maksanut korvapuustin hevosilleen, ja huomenna on hän unohtanut koko asian.
Nuoret miehet kulkivat rinnakkain yliopiston puutarhoille asti enää mitään virkkamatta toisilleen, ajatellen vain äskeisiä tapahtumia. Farnow pani parin uusia hansikkaita käsiinsä toisten sijaan, jotka nähtävästi olivat tahraantuneet sotamiehen poskesta. Viimein kumartui hän Jeanin puoleen ja sanoi vakavasti, lujalla vakaumuksella:
— Te olitte hyvin nuori, kun kohtasimme toisemme, rakas ystävä. Meidän täytyy puhella keskenämme, ennenkuin tunnemme toistemme mielipiteet monista asioista. Mutta minua ihmetyttää, että te, joka olette matkustellut Saksan kaikissa osissa, ette ole huomannut, että me saksalaiset olemme syntyneet maailman vallottajiksi, ja vallottajat eivät koskaan ole lempeäluontoisia, eivät edes aivan oikeudentuntoisia.
Vähän matkaa kuljettuaan hän lisäsi:
— Olen pahoillani, etten ole ollut mieleenne, Oberlé; mutta en voi olla teille sanomatta, etten tekoani kadu. Tietäkää sentään, että vihani pohjana on armeijani kurin- ja arvojärjestyksenvaatimus, armeijani kunnia… Älkää kertoko tapahtumaa kotonanne sanomatta tätä puolustuksekseni… Se olisi ystävän pettämistä… Kas niin, jääkää hyvästi!
Hän ojensi kätensä. Sinisistä silmistä hetkeksi miltei katosi niiden ylhäinen väliäpitämättömyys.
— Hyvästi, Oberlé! Te olette mahtavan metsäherranne ovella.
IX.
KOHTAAMINEN.
Jean palasi hyvissä ajoin Strassburgin asemalle ja läksi junalla Obernaihin, minne hän oli jättänyt polkupyöränsä. Matkalla Obernaista Alsheimiin näki hän lähellä Bernhardsweileriä, Dachsin läpi kulkevalla niityllä toisenkin haikaran, joka seisoi liikkumattomana yhdellä jalalla.