Siitä hän ensimmäiseksi kertoi Luciennelle tavatessaan hänet puistossa puiden varjossa. Tyttö istui lukemassa ja oli puettu harmaaseen villaleninkiin, jonka liivissä oli gipyyri-ompeluksia. Hymyilevinä kohosivat hänen älykkäät silmänsä kirjan lehdeltä, jota ne juuri lukivat, kun hän kuuli pyörän ratinan hiekalla. Jean hypähti maahan, Lucienne syleili häntä ja sanoi:
— Kuinka olen kaivannut sinua, rakkahani! Mitä hullua sinä aina matkoilla olet?
— Havaintoja tekemässä, sisko kulta. Ensiksikin näin kaksi haikaraa, jotka olivat saapuneet pyhänä päivänä, huhtikuun kaksikymmentäkolmantena, täsmällisinä kuin notaariot.
Nyrpistyvät huulet ilmaisivat, kuinka vähän tyttö välitti uutisesta.
— Entä sitten?
— Vietin kolme tuntia metsänhoitotoimistossa, jossa sain tietää…
— Siitä voit puhua isälle, keskeytti Lucienne. Näen niin paljon puita täällä, sekä kasvavia että kaadettuja, ett'en lainkaan halua ehdoin tahdoin täyttää niillä ajatustani. Kerro siis jotain uutta Strassburgista, jostain puvusta, tai keskustelusta jonkun kanssa, joka liikkuu maailmassa!
— Totta tosiaan, sanoi nuori mies nauraen, tapasinhan erään.
— Huvittava tuttavuusko?
— Kyllä, eräs entinen tuttavani Münchenin ajoilta, eräs husaariluutnantti.