— Sinä tiedät kai myös, että hän on protestantti?
Tyttö heitti kirjansa penkille, nosti päänsä pystyyn, ja vavisten ristiriitaisten tunteitten vallassa, lausui:
— Luuletko, ett'en ole ajatellut? Tiedän, mitä kaikkea voidaan sanoa. Tiedän, että elsassilaiset, ympäristömme suvaitsemattomat, ahdasmieliset elsassilaiset, eivät häikäile. Tullaan huutamaan, tullaan soimaamaan minua, säälittelemään; minua koetetaan järkähyttää, ja sinä teet alun, sinä, eikö totta? Mutta sanon sinulle edeltäpäin, että kaikki todistelut ovat turhia, kaikki… Rakastan häntä. Siinä ei voi mitään tehdä, se on kerran niin. Yhtä vain haluan: saada tietää, oletko puolellani vaiko minua vastaan. Sillä minä, rakas ystävä, en muuta päätöstäni.
— Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Jean peittäen kasvonsa.
— En luullut, että se voisi tuottaa sinulle sellaista tuskaa. En käsitä tätä. Otatko osaa heidän järjettömään vihaansa? Vastaa? Minäkin voitan liikutukseni puhuakseni sinulle! Sano toki! Puhu toki! Sinä olet kalpeampi kuin minä, ja kuitenkin koskee asia vain minua.
Hän tarttui Jeanin käsiin ja veti ne pois kasvoilta. Ja Jean katsahti häneen hetkisen vieraasti, niinkuin se, jonka ajatus ei vielä ole ennättänyt katseeseen yhtyä.
Sitten hän virkkoi:
— Sinä erehdyt: asia koskee meitä molempia, Lucienne!
— Kuinka niin?
— Me olemme vastakkain, sillä minullakin on sinulle jotain kerrottavana: rakastan Odile Bastiania!