— Anteeksi, tunnen Farnowin: ei mikään häntä pidätä.
— Se on totta, sen uskon, sanoi nuori tyttö, joka ylpeydestä punastuen kohotti kasvonsa.
— Hän on niitä, jotka eivät koskaan ole väärässä.
— Niin onkin.
— Sinäkin olet hänen kunnianhimonsa esine.
— Luulenpa voivani sillä kehua.
— Voit siis olla aivan rauhassa: hän ei ole epäröivä… Epäilykset tulevat Bastianien puolelta, jotka ovat arkoja kunniastaan…
— Ah, jospa hän kuulisi, sanoi Lucienne, heittäen irti veljensä käsivarren, hän vaatisi sinut kaksintaisteluun!
— Mikä merkitys sillä olisi?
— Se, että hän on tuntenut itsensä loukatuksi, kuten minäkin, Jean.
Sillä herra von Farnow on kunnian mies.