Oli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle vastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä rasittaneet.
"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan", virkkoi hän.
"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne."
"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot murtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa mistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja ystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin luovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan."
"Summa on hirvittävä", myönsi George huoaten.
"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään", vastasi Boyd. "Ja ilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan."
"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää." Iso-George tuumi hetkisen. "Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä meidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä kaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?"
"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme Clyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta."
Kuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka olivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut vaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa, ja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille ja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet välistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen, säännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja toistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja hillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute, ja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen sijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti sangen arveluttava.
Pohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella kiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin tämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä kohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden hän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin alentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin tuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni ja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon, jota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.