Takaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala katoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta paria tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät laivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen toimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui työhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella, oikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon rautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta, josta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo molemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä. Emersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi hiljaa:
"Tuolla ne nyt ovat!" ja he näkivät parin miehen keskustelevan Ison-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi huolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja ryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.
"Antakaa tänne hattunne ja takkinne", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin yltään kuumeisella kiireellä. "Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas niin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne. Ymmärrättekö?"
"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki." Boyd loi pelokkaan katseen kirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt sellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:
"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä — näin!" Hän siirtyi paikaltaan takaoven edessä. "Itse astun ulos toisesta ovesta, jossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta tietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?"
"Entä te —"
Etsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.
"Luotan onneeni. Hyvästi."
Aikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja astui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden, jotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.
"Oletteko herra Boyd Emerson?"