Kapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään huutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin, ja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin paikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa kilpaa. Vihdoin kajahti käsky: "Kaikki laivaan!" jota heti seurasi pitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: "Silta ylös! Vetä-kää!" jonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi korkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken väkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat kiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.
Iso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän oli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten irroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin. Hän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan kohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko ajan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut tarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut ainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat oli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään syytä viivytellä.
"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?" karjaisi Emerson, mutta huuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi hitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja suunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa jättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa, kasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua hänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen ja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi uskaltanut.
Laiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät, oli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua siirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein huomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut alkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti kirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä George vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin jättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui jäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti kannelle.
Emerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden hermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut unhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista veijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta kiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä peläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt milloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys huomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi lujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa The Bedford Castle merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni. Hän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni Peasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi Cherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen seurasi näytelmää alhaalla.
Lakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen kalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen voimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli puoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla räyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta sitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin sekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui viheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta mastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan ääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen viettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa iltataivasta vasten.
XIX
KAPINA TEKEILLÄ.
Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä, jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli huomattu.
"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.