"Oletko iloinen?"
"Kyllä. Ihana matka."
"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet todellakin täällä — etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti."
"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?"
"Hyvin — niin ainakin arvelen — en ole, näet, joutanut lainkaan itseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!" Ääni värähti hellästi ja hän laski kätensä hyväillen tytön käsivarrelle.
Tämä vetäisi nopeasti kätensä pois.
"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt sinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen."
"Olen väsynyt", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia kestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa tuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: "Rakastat siis minua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?"
"En vähintäkään. Entä sinä?"
Syvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. "Haluan olla kanssasi kahdenkesken", huudahti hän sortuneella äänellä; "käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon nääntymäisilläni."