"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä, herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien puolesta."
"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."
"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."
Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään, sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.
Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet, mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova kuin timantti.
"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin. Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."
Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:
"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi sitten lausumieni sanojen totuuden."
"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."
"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"