"Ei, enkä välitäkään siitä."
"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."
"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on siunauksen asemesta raskas kirous — kuin joku hirveä painajainen. Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain meille antaa — ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista, autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon elää, todellakin elää." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."
Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin ylpeys kohonnut.
"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa uhkapelissä."
"Mitä tarkoitat?"
"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä —"
"Alaskassa!"
"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion lähteä sinne."
Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja Mildred oli odottanut.