"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata — maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."
Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen, että otat asian siltä kannalta. Luulen — luulen, että olen itsekin tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon — olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä — itsekkäämpikin. En osaa sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas, eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään — en voi —" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi: "En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun, ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."
Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti, kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä, tahdothan?"
"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."
"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."
Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy. "Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa, sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta miksi suoritit tuon kaiken ja miltä sinusta oikein tuntui, se —" Hän teki liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"
"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."
"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan, mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin käsityöhön — varma oire. Olen kaksikymmentäviisi vuotta vanha."
"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.
Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.