"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni", virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle, että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."
X.
GEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.
Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa, ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti olkapäälle.
"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."
Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.
"Halloo, Alton!"
He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon purkauksiaan.
"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"
"Alaskassa, tarkoittanet?"