Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.
"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."
"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta huolimatta sopusuhtainen.
Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa. Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser huomautti nopeasti:
"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."
"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut? Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George, joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti tuimasti:
"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren tahrima."
"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George, ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis —"
"Te saastainen rotta!" sähähti George.
"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi —" Willis Marsh kohautti huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu — "niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin. "Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen. Aivan mitätön seikka —"