"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle — menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja Asensio — oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi minut."
"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle, ettet pidä don Pablosta."
"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä.
"Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."
"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?" valitti orja.
"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti. "Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon suureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.
Don Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?"
Toiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään tupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan räpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja heidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.
"Sanoinhan, että herätät koko talon", rähisi joku don Mariolle.
"Kaksi taivaan keruubia", huudahti toinen.
"Malja Estevanin suloisille lapsille", säesti kolmas.