Mutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä.
"Mitä nyt, rakkaani?" kysyi hän sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin vuoteillenne. Täällä ette voi olla."
"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa don
Pablon viedä häntä."
"Evangelinaako?"
"Niin. Pidämme hänestä — hän leikkii joka päivä kanssamme — tahdomme pitää hänet täällä — hän on meidän."
He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.
"Menkää vuoteillenne, rakkaani", sanoi don Estevan vihdoin lyhyesti.
"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti yhteen ääneen.
"Onko asian laita niin?" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua. "Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle suukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä."
Mutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja hänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät epäröiden etemmäksi.