"Niin juuri."
"Hm! Tohtori Alvaradolla näyttää olevan hyvät juomat."
"Miten niin?"
"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän minua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja rumia."
"Mutta tämä on nuori ja viehättävä."
"Tietysti, tietysti", myönteli Branch rauhoittavasti. "Menehän nyt nukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla on kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista." Puhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.
"Älä ole aasi", huusi Johnnie kiukkuisesti. "Mitä ihmettä me tuolla naisella teemme?"
"Me? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkö sinä teet? Totuushan on päivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä sitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin voinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka naimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas."
O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän kokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.
"Kaikki on reilassa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En antanut heille mitään rauhaa."