"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut", sanoi neiti Evans, "tahi minä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa nyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette mukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa ilmanalassa välttämättä tarvitaan."
Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista, mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.
Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit, kananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat tyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.
Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran, ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri. Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli aivan haudan partaalla.
Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.
Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.
"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!" huudahti hän. "Nuori jumalatar! Ja minä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'."
Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta hämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:
"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä puheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen tyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi."
"Niin, ja oikein usein", kerjäsi tämä.