Sitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli voittanut hänet täydellisesti.
Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään kubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto oli uskottu.
"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne seurata näitä ohjeita?"
"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."
"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan."
"Olkaa huoleti", hymyili majuri.
"Hyvästi sitten ja onnea matkalle." Enriquez puristi jokaisen kättä ja suuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. "Rukoilen Jumalaa varjelemaan teitä kaikista vaaroista, señorita, ja minä olen valvova, että Kuba muistaa velkansa teille." Hänen mentyään seurasivat nuo kolme amerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.
Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla, missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta. Tämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia, Washington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli neiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat kumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.
Majuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies; päinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin ja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin usein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti totella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja jutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan suunnitelmista. Hän oli tottunut "skruuvin" pelaaja ja koetti kaikin tavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen mukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:
"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."