"Vakoojiako! Oi, taivas!" huudahti neiti Evans.
"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme, minkätähden meidän pitää olla varovaiset."
Hotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein täynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen ja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui huoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla ja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean arvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden ihailevan katseen maalitauluksi.
Kuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat O'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan omituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat nyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat amerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut. Viimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta helposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa vastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella tuttavuutta.
Norine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä huomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun O'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta miekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.
Kubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa vallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen ja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin salapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän joka hetki.
Kaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia oleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain rantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli pujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oli Dauntless ("peloton"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne", oli komentosillalla, kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota hän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen. Dauntless oli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa lastin ja matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat väittivät aivan varmasti tietävänsä, että Dauntless aikoi ajaa kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että Charlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen risteilijä vaanimassa.
Tämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät, jotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi, hermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä salaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin salapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.
O'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut. Jonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu vihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan olikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin kuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta säilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan neiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa alakuloisuutta ja jännitystä.
Seuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa alkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä valppaat vakoojat tietysti kintereillään.