Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine: "Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan Dauntless'illa; se on täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."
"Oletteko aivan varma?" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.
"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin."
Leslie Branch pudisti synkästi päätään. "Tehän voitte kyllä iloita, mutta minun laitani on toisin", mutisi hän. "Retkemme loppuu varmasti siten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut. Minun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon kosteassa kopissa ja —"
O'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti häntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: "Onnittelen! Voit jo paljon paremmin."
"Huonommin kuin milloinkaan", valitti toinen.
"Mitä joutavia! Kun pääsemme Kubaan, on yskäsi mennyttä."
Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä sanoen:
"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.
Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin."
Toisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty koko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät kaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.