"Todellakin."
"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle teistä — tahi oikeammin meistä."
O'Reilly hämmästyi. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi, sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään. Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen — teihin." Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan —"
"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain", änkytti Johnnie.
"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin tyytyväinen itseensä.
"Kihloissa? Mennäksemme naimisiin?"
"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen — mennäkseen vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin, sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."
"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi, "mutta minusta ei."
"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne, joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö — ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä — puhella kanssani hänestä?"