Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita, mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan häipyessään.
Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon, mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.
Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme, erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien. Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön O'Reilly tulkitsi talon isännälle.
Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli, kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän. Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.
Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani harvoin.
"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme tunkeutuneet kurjat petturit — taivaan tuli heidät tuhotkoon! — olisi rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö niin?"
O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa tosiaankin.
"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut", jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin puukkoni hänen kurkkuunsa!"
Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta käsin.
"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa silmänräpäyksessä seisoallaan.