Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat uhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko olemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli kääntynyt häntä vastaan — enempää ei hänen yksinkertainen mielensä voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava vääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.
"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet muistamaan hävyttömyytensä."
Vieraat lähtivät ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.
Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja maksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui kärpäsiä kuin pilveä.
Ennen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät päänsä poispäin.
Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa, tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja sentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan näkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano, mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.
Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan, kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi kenenkään huomaamatta uhria puhutella.
"Kärsitkö kovin, Sebastian?" kysyi hän lempeästi ja säälivästi.
"Kyllä, rouva". Puhujan kieli oli kuiva ja turvonnut.
"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen kohtelun alaiseksi?"