"Niin, rouva!"
"Voinko auttaa sinua?"
Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa kärpäset, jotka kiduttivat häntä.
"Antakaa minulle vettä", sanoi hän käheästi.
"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme toisiamme."
"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi, että mies oli menehtymäisillään.
"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken Pancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta — voin tehdä elämäsi milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?" Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.
"Mitä voisin teille sanoa?"
"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet aina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?" kysyi hän sitten.
"Ehkä."