"Sanopas siis minulle — onko tuo aarre todellakin olemassa, vai —?" Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.
"Aarre on olemassa", vastasi vanhus nyökäyttäen päätään.
"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa. "Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos kerrot minulle kaikki."
"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien määrää en tiedäkään." Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen ja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä yläpuolella.
"Niin! Jatka."
"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin, niin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin luumut."
"Puhutko totta?"
"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin. Señora, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän kartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet — Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?"
"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan ja minä."