"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt, mihin olet sen kätkenyt."
"Olen kuolemaisillani", kuiskasi Sebastian rukoilevasta.
Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle vettä", sanoi hän, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre on. Missä — missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan menehtymäisilläni?"
"Vettä!"
"Kerro ensin!"
Sebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna Isabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:
"Sinä — sinä olet valehdellut!"
"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh? Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne —"
"Sinä hullu!" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. "Tämän saat maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla haavojasi."
Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle suurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti kirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva elämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit kasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön teillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin kuolette puutteeseen ja kurjuuteen —".