Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän koetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan. Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka tiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein Sebastianin kärsimysten veroiset.
Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli, jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario de Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.
"No, poikaseni", sanoi hän, "oletko jo saanut kylliksesi niskoittelusta?"
"Minkätähden ruoskititte häntä?" kysyi tuomari.
"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi don
Estevan lyhyesti.
Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on tyttäreni?"
"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon, enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta, tyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt."
Kärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon, mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät. Tämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:
"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?"
"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi. Mädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!" Iskut satelivat nyt tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he —" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.