"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja. "Herran kuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!"
Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi, oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä. Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille. Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi nähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.
Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi kiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat olivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän oli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat jotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa isäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan viidakoissa elänyt villi esi-isänsä.
Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä
Pancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten
jäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don
Estevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja don
Estevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.
Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian iski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa, että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.
Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.
Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät, ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin hirveämmäksi.
Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti aikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka sattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten tuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.
Ottelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi ainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä. Don Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli pahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa, kun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin tähdätyllä laukauksella.
Melu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä oli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto käski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he sulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.