"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"
"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin."
"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo tietävinään yhtä ja toista."
"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin: "Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta —" Judson heittäytyi jälleen pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle en voi olla vihainen."
"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä."
Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen huolivan minusta?"
"Ei sitten likikään."
"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan minä jonkun toimen hallituksessa, ja —"
"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman. Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."
Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.