"Niinkö? Joutuiko hän sitten käsikähmään jonkun espanjalaisen kanssa?"
"Eikö mitä!" nauroi eversti. "Hän oli niin hätäinen, että hän rikkoi nyrkillään erään näytelaatikon lasit."
Sissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he ammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle viholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan taistosille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää asukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin ettei se tohtinut ruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta suuresta rohkeudestaan huolimatta varoivat sissit visusti joutumasta vihollisen tulelle alttiiksi.
Leslie Branch oli luonnollisesti poikkeus, kuten tavallisesti. Hän ratsasti huolettomasti keskellä katua kiinnittämättä mitään huomiota kaikkialla ympärillä ja aivan hevosen jaloissa maasta pöllähteleviin pieniin pölypilviin tahi ilmasta äkkiarvaamatta sinkoileviin kalkkirappaussiruihin.
Hän oli koko ajan tarkastellut noita autioita kauppapuoteja, ja suunnattoman makuuvaatemyttynsä ja hatturykelmänsä lisäksi hän oli vielä valikoinut sekalaisen kokoelman kaikenlaista tavaraa, kuten pakan kalikookangasta, kenkäparin, keittoastioita, päivänvarjon ja — mikä merkillisintä — suuren kullattupuitteisen kuvastimen. Saada nämä esineet eheinä talteen näytti huolettavan häntä enemmän kuin oma turvallisuus. Nähdessään O'Reillyn hän huudahti:
"Kuulehan! Mitä on 'vaatekauppa' espanjaksi? Tarvitsen uuden puvun."
"Oletko sinä hullu?" ärjyi Johnnie. "Laittaudu joutuin suojaan!"
Mutta Branch pudisti vain päätään. "Eiväthän ne mihinkään osu!" virkkoi hän.
Samassa helähti hänen kuvastimensa tuhannen sirpaleiksi ja oli vain suuri ihme, että hän itse pääsi ehein nahoin pälkähästä. Pysähdyttäen hevosensa hän tarkasteli hetkisen särkynyttä kalleuttaan, mutta heitti sen sitten kirahtaen menemään.
"Tule pois, Johnnie!" hoilasi Judson. "Tapattakoon tuo kirottu hullu itsensä rauhassa!"