"Odotahan, niin näet, sanotaan", vastasi toinen. "Aion järjestää oloni —" samassa hän vaikeni kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme ja kysyi hetkisen kuluttua: "Kuulitko mitään?"
"En. Mitä sitten?"
"Eipä juuri mitään." He ratsastivat vaieten eteenpäin, ja sitten Leslie jatkoi: "Minulle tapahtui jotakin vallan omituista juuri kun nuo roomalaiset kiihkeimmin pommittivat minua. Kuulin selvästi pikkulapsen itkua."
"Lapsen?"
"Niin juuri. Otaksun pesijättären pienokaisen olleen jossakin läheisyydessä, johon äiti oli varmaankin sen jättänyt kiirehtiessään pakoon nähdessään meidän tulevan. Lapsi parkui niin vietävästi."
Jacket ja toiset tavaroiden kaitsijat, samoinkuin vapautettuja vankeja kuljettavat miehet oli lähetetty jo paria tuntia ennen taipaleelle, ja he odottivat nyt kumppaneitaan parin penikulman päässä kaupungista. Pysähdyspaikalle saavuttaessa O'Reilly aikoi juuri sanoa jotakin Branchille, kun samassa alkoi selvästi kuulua pikkulapsen itkua.
"Olkaapa hiljaa, pojat!" huudahti hän. "Mistä maailmasta —?"
"Olen kuunnellut tuota jo kauan", sanoi Branch, "mutta minä luulin korvani valehtelevan."
Lähimmät miehet vaikenivat äkkiä ja katselivat toisiaan kysyvästi kuin kuuloaan epäillen.
Ääni — heikko, tukahdutettu valitus — oli alkanut jälleen kuulua. Johnnie katseli hetkisen ympärilleen silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta sitten hän hypähti Branchin eteen ja huudahti: