"Leslie! Se — se kuuluu sinun mytystäsi!" Hän osoitti suurta vuodevaatekääröä, joka heilahteli Branchin satulannupissa.
"Oletko järjiltäsi!" Branch hyppäsi maahan ja nosti mytyn tien viereen alkaen vapisevin sormin raastaa solmuja auki. "Mitä sitä joutavia puhuu, aika mies", mutisi hän äreästi. "Tässä on vain vuodevaatteita, jotka kahmaisin syliini suoraan —" lause loppui kimeään kirkaisuun ja Leslie kavahti ylös kuin hänen sormensa olisivat sattuneet niljakkaan ja kylmään käärmeeseen. "Hyvä Jumala!" Hän huojui ja oli aivan suunniltaan. "Johnnie, katso! Se on ihka elävä!"
"Mikä on elävä? Mitä tarkoitat?"
Rohkaisten mielensä Branch kumartui ja hajoitti mytyn kokonaan, ja miesten hämmästyneiden katseiden eteen ilmestyi hyvin hento, ruskea ja hyvin pieni rintalapsi, jolla ei ollut sitäpaitsi langankiertämää yllään. Lapsi sulki silmänsä jouduttuaan äkkiä kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja toinen pikku nyrkki katosi kokonaan suureen suuhun, joka oli vielä aivan hampaaton, kymmenen naurettavan pienen varpaan liikkuessa hämmästyttävän vilkkaasti.
"Voi, hyvä isä sentään!" huudahti Branch epätoivoisella äänellä. "Sehän on aivan — aivan vastasyntynyt! Eihän sillä ole vielä silmiäkään!"
Kubalaiset soturit, jotka olivat katselleet kohtausta sanattomina hämmästyksestä, purskahtivat nyt hillittömään nauruun, joka houkutteli ohi ratsastavan eversti Lopezinkin paikalle.
"Mitäs täällä on tekeillä?" kysyi hän pakottaen hevosensa tunkeutumaan El Demonio'n ja hänen taakkansa ympärille muodostuneen piirin lävitse ja katsahti maahan. Samassa hän hypähti satulasta ja kysyi:
"Kenen tuo lapsi on?"
"Minä — minä — tuota noin — kyllä se on minun. Minä tarkoitan, minä —" Branch tuijotti pienokaiseen suunniltaan kauhusta ja änkytti ja nieleskeli ja väänteli koko ajan hermostuneesti käsiään.
"Mitä? Mitä ihmettä tämä merkitsee?" Everstin ääni tuimeni.