"Se varmaankin nukkui, minä — minä vain kahmaisin — ymmärrättehän — minä —" Branch hätääntyi yhä enemmän. "Katsokaa!" huudahti hän käheästi. "Nyt se alkaa itkeä tahi jotakin sinnepäin."
Hän oli oikeassa. Lapsi näytti lujasti päättäneen kuuluvasti ilmoittaa närkästyksensä häntä kohdanneen väkivallan johdosta. Käsi irtautui suusta ja puristui nyrkkiin ja kasvot rypistyivät omituisesti. Luoden lapsenryöstäjään leimuavan katseen Lopez kääräisi pienokaisen peitteeseen ja otti hellävaroin syliinsä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin itku alkoi.
Uutinen levisi nopeasti. Miehet huusivat ja viittoivat tovereitaan tulemaan katsomaan El Demonio'n saalista, jonka ympärillä hälisi pian tiheä joukko nauraen ja rähisten. Eversti Lopez koetti kaikin keinoin saada lapsen tyyntymään, mutta onnistumatta, ja viimein hän ojensi taakkansa Leslielle.
"Siinä", sanoi hän kiukkuisesti. "Ota omasi!"
Leslie kavahti takaisin "En — en suinkaan. En koskisi häneen tuhannesta dollaristakaan!" huusi hän.
Mutta Lopez oli järkähtämätön. Hän sanoi käskevästä: "Tee, mitä sanon! Nyt otat hänet! Kerrassaan kauniisti tehty varastella lapsia! Mikä tässä nyt neuvoksi tulee? Takaisin emme voi häntä viedä, sillä koko kaupunki on raivoissaan. Tästä saan varmasti vielä kuulla."
Ja Branchin hätääntyneistä vastalauseista ja heikosta vastarinnasta huolimatta eversti pani kirkuvan vieraan hänen syliinsä ja kääntyi sitten miehiin päin antaen lähtökäskyn.
Branch jäi seisomaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli aivan tyrmistynyt. Hän pelkäsi pitää lasta sylissään, mutta ei tohtinut laskea sitä maahankaan, ja hikoillen tuskasta hän kysyi melkein nyyhkyttäen:
"Mihin minä onneton tämän kanssa nyt joudun?"
"Sen Jumala tiennee", vastasi eversti. "Tuumin asiaa, mutta sinä saat vastata kaikesta. Tule nyt, meidän täytyy kiirehtiä!"