Leslie nieleskeli ankarasti, ja hänen kasvoilleen levisi tuskallinen kalpeus.
"Mitä minä teen, kun hänelle — kun hänelle tulee nälkä?"
Lopez ei voinut olla hymyilemättä. "Sinun olisi pitänyt ottaa kaikki nämä seikat huomioon, toveri. No, älähän huoli, leirimme läheisyydessä on eräässä talossa lehmä; minä lähetän heti aamulla miehen sitä hakemaan ja toivon, että omistaja lainaa eläimen meille pariksi viikoksi, kunnes olen jollakin tavoin saanut sanan lapsen vanhemmille. Tahi ehkä" — hänen kauniit kasvonsa kovenivat jälleen — "tahdot mieluummin viedä lapsen takaisin sinne, josta sen otitkin?"
"En — enhän minä — minut silvottaisiin jäsen jäseneltä."
"No, siitä voit olla varma."
Branch katseli ympärilleen epätoivoisesti ja kostutti huuliaan. "Tämä on pienin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ehkä se ei olekaan tottunut lehmänmaitoon?"
"Muuta en voi sille tarjota. Huolehdi siitä hyvin, kunnes olen keksinyt jonkun keinon ilmoittaa asiasta sen vanhemmille."
O'Reilly oli katsellut ystävänsä pulaa vahingoniloisella riemulla, mutta käsittäen, että Branch varmasti koettaisi tyrkyttää pienokaista hänelle, hän pujahti tiehensä ja ratsasti Judsonin luo, joka parhaillaan kyhäsi paareja vankilasta vapautettua sairasta varten. O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt ryöstämistään vuodevaatteista, Judson hymyili leveästi.
"Se oli hänelle oikein", nauroi hän. "Ehkäpä hänen mielenlaatunsa muuttuu nyt, kun hän saa valvoa öitäkin lasta hoidellessaan." Sitten hän jatkoi vakavasti: "Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti. Pelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille."
Seuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon makaavan lähellä olevan guava-pensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat sanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja kuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen. Huulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta muuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.