Maailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on toisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan pahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi suuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut lujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja ikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se häntä.
Katselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt odottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti tottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan jonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:
"Nämä kubalaiset eivät tiedä lehmistä enemmän kuin sinäkään."
Ja O'Reilly lisäsi:
"Ne ovat kyllä eteviä härkätaistelijoita, mutta eivät osaa lypsää."
Leslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. "Luulette varmaankin olevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun kustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän pelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie, niin että se pyörtyy."
O'Reilly tarttui elukan sarviin ja Judson hoiteli häntää.
"Vedä lujalle", tiuskasi Leslie, "äläkä anna tuumaakaan perään, tahi minun käy hullusti."
Kun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen, mutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson tiukensivat otettaan.
Kumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti — se oli luultavasti niin hämmästynyt — ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan astiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys ylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien, mihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti Branchin selälleen.