"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo, että kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen voi?"
"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista. Leslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän ollut nukkunut koko yönä."
"Mies poloinen! Minäpä menen häntä auttamaan", sanoi Norine.
"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen opetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme selittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän luulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen laita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San Antonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan hyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä."
"Eikö se ole kovin vaarallista?" kysyi Norine. "Eivätkö espanjalaiset hyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?"
"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket tarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika, eivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa. Meillähän on pienokainen panttina, näetkös."
Vaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut suinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä ja erittäinkin sen ruokintaa.
Onneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se oli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään, imeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun miehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli luonnollisesti monta, jotka ymmärsivät El Demonio'n vaikean tilanteen eivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka oli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.
Sinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivat El Demonio'n ympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen pienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch alkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa. "Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista, josta minulla ei ollut ennen aavistustakaan", sanoi hän O'Reillylle illallista syödessä. "Olen aina luullut, että tämmöiset pienet sylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta olen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo, ja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat ilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?"
"Luultavasti hänellä on jo nimi. Sinä siis aiot pitää hänet luonasi?"