Estevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan kalpea.
"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nyt
Matanzan kaupungissa."
"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. "Hän on elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"
"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen luokseen."
"Sinäkö?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole vielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto! Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti —"
"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia olinpaikkoja."
"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan." Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.
O'Reilly nyökäytti päätään. "Sinähän olet vielä sairas", sanoi hän, "eikä meidän molempien tarvitse lähteä."
Estevan katsahti ylös. "Aiot siis —?"
"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja olen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan poikki on päästävä ennenkuin —"